Yleinen

Miten puhun itselleni?

reetta vee hymyileeOlin alkuvuodesta stressinhallintaluennolla ja vaikken kovin stressaantunut ollutkaan, yksi asia jäi mietityttämään. Nimittäin se, miten puhun itselleni. Luennoitsija herätteli pohtimaan tätä kysymällä, puhuisimmeko samalla tavalla kuin jos kuvittelisimme puhuvamme 4-vuotiaalle itsellemme. No tuskinpa. Tämän jälkeen olen tarkastellut eri tilanteissa pääni sisäistä dialogia ja herännyt siihen, ettei se monestikaan ole järin positiivista. Sen sijaan kritisoin, arvostelen ja tuomitsen itseäni, vähän väliä.

Aamulla peilistä tuijottaa väsynyt naama, kaikki vaatteet näyttävät ihan kamalilta päällä ja laiskakin olen, kun en tehnyt aamujoogaa ja polkupyörän sijaan tekisi mieli mennä bussilla töihin. Miksi tein tuon asian noin ja tuon taas noin? Sääretkin ovat niin kauhean isot ja hiukset aina ihan liiskassa. Ei herranen aika kuinka negatiivinen olen!
Vaadin, tuomitsen, kritisoin. Ihan koko ajan.

Kun luennon jälkeen aloin kiinnittää asiaan huomiota, oli järkyttävää tajuta, kuinka negatiivisesti loppujen lopuksi asioihin suhtautuu – etenkin, kun yleensä kuvailee itseään elämäniloiseksi ja superpositiiviseksi. Ihan aidosti ja oikeasti nimittäin pidän itseäni sellaisena, mutta ajatusmaailman lähempi tarkastelu näyttäisikin ihan muuta. En myöskään koskaan puhuisi yhdellekään ystävälleni samalla tavalla, joten miksi sitten itselleni?

Minussa on kyllä perfektionistin vikaa, myönnän, ja vaikka muita kohtaan suhtaudun suvaitsevaisesti, vaadin itseltäni paljon. Opinnäytetyöstä piti saada vitonen, yo-kirjoituksissa ainakin sata laudaturia ja kaikkien illalluskutsujenkin pitää olla just eikä melkein. Ei siis taida olla ihme, että puhuu itselleen arvostelevaan sävyyn, kun vaatimukset ovat tämän tyylisiä. Silti, perfektionisti tai ei, voisin kyllä muuttaa sisäistä äänensävyäni eri suuntaan. Eihän minun tarvitse kritisoida ja tuomita itseäni, vaan voisin tsempata pääsemään tavoitteisiini. Kehua ja kannustaa, ymmärtää.

Taitaa olla aika laittaa omat ajatukset remonttiin ja omaksua uusi asenne. Yksi ystävistäni on tatuoinut käsivarteensa sanan interrogo, joka (erittäin vahvalla latinan taidollani) tarkoittaa ihmettelyä. Se on kirjattu näkyvälle paikalla juuri siksi, että se jatkuvasti muistutttaisi ihmettelemään. Katselemaan, pohtimaan, tutkimaan. Tuomitsematta mitään, vähän kuin lapsi, tai kuin siinä laulussa: ”On maailmassa monta ihmeellistä asiaa, ne hämmästyttää kummastuttaa pientä kulkijaa.” Ei pöllömpi maailmankuva.
Taidan ottaa käyttöön ja heittää kaiken piilonegatiivisuuteni romukoppaan.

reetta vee lahikuva

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply