Yleinen

Elokuvasuositus: Boyhood

Äh miten tylsää, että pääsin katsomaan Boyhood-elokuvan vasta nyt, kun se on jo poistumassa elokuvateattereista. Olin oikeastaan jo luovuttanut ja päättänyt katsoa sen sitten joskus, kun se tulee Netflixiin tai DVD:lle, mutta kun huomasin sen pyörivän vielä eilen iltanäytöksenä, varasin liput samantien.

Boyhood on juuri sellainen elokuva, josta pidän. Siinä ei tapahdu mitään ihmeellistä tai dramaattista; mikään ei ole suurieleistä. Kohtaukset ovat arkisia hetkiä vuosien varrelta – niitä samoja, joissa itsekin on ollut mukana. Riitelyä pikkusiskon kanssa auton takapenkillä, kapinointia vanhempia vastaan murrosiässä, vaivaantuneita keskusteluja nuoruuden ihastuksen kanssa, valintoja tulevaisuuden suhteen. Elokuvaa katsoessa tekee melkein pahaa, kun muistaa niin elävästi, millaista oli itse olla mukana ihan samoissa keskusteluissa silloin aikoinaan.

Elämänmakuinen on aivan kauhea sana, mutta tämä elokuva jos joku on juuri sellainen. Se on niin aito, että itkettää, naurattaa, hymyilyttää ja ahdistaa. Näyttelijöiden hiukset on huonosti leikattu, kasvoissa on finnejä ja vaatteet arkisia. Ketään ei ole meikattu vahvasti tai tietyn näköiseksi, tv-sarjat ja taustalla soivat biisit ovat niitä samoja, joita on itse katsonut ja kuunnellut. Kaikki on niin tuttua ja omalla tavallaan nostalgista. Minäkin lauloin ja tanssin Britney Spearsin Oops!…I did it againia pienenä, pyöräilin pikkuteitä kuralammikoiden läpi tekemään pahojani ja hypin jättitrampoliinilla kavereiden kanssa; tulin kotiin vasta sovitun ajan jälkeen, valvoin auringonnousuun ja kuuntelin vaivautuneena minulle suunnattuna puheita ylioppilasjuhlissani.

Elokuvaa on kuvattu 12 vuotta ja se kestää melkein kolme tuntia, mutta koko aikana ei tapahdu mitään ihmeellistä. Edes loppu ei ole ihmeellinen, erikoinen tai näyttävä – ja siksi se onkin niin käsittämättömän ihana. Se on kaikesta huolimatta täynnä mahdollisuuksia.

Leffassa on myös ihan tuhottoman hyvä soundtrack.

You Might Also Like

No Comments

Leave a Reply